11.11.2011

GENTLE ACTION. Taidetekoja ja habitaatteja

Gentle Action 

A habitat of  human-animal communication, music and happiness

Habitaatti: Rauno Lauhakangas, Tuula Nikulainen, Heike Vesters, David Rothenberg


Valastutkija Heike Vesters

Sain mieluisan "näyttelykutsun"  Gentle Action-yhteisölliseen taidetapahtumaan Osloon. Tehtävänäni oli visualisoida habitaatti, jossa kanssani näyttelyn ajan työskentelisivät valastutkija Heike Vesters, muusikko-kirjailija David Rothenberg sekä fyysikko Rauno Lauhakangas. Paikkana Kunstnernes Hus keskellä Osloa, kolmikerroksinen jyhkeä funkkistalo avarine galleriatiloineen. Mukaani otin luonnollisesti jurtan.

Tapahtuman kuraattorit, Eva Bakkeslett ja Anne Jortveitt, olivat ideoineet formaatin, joka koostui erilaisista taiteilijoiden ja tieteilijöiden muodostamista habitaateista. Habitaatit olivat luovia alustoja, jotka muodostuivat taiteilijoista sekä tieteilijöistä eli habitaatin "asukkaista" ja heidän toimistaan sekä yleisöstä, jotka muodostavat yhdessä sosiaalinen veistoksen (social sculpture).  Kuraattorit saivat kutsua intuitiotaan käyttäen kuhunkin habitaattiin visuaalisen taiteilijan sekä muita taitaja-tietäjiä valitsemiensa teemojen  mukaan. Oman habitaattini teema keskittyi valaiden ja ihmisten väliseen kommunikaation, valaiden lauluun, ääntelyyn ja valaskulttuurien uhanalaisuuteen. Taiteilija-kuraattoreiden intuitio toimi loistavasti: olin innoissani valas-aiheesta ja työskentelystä habitaatin muiden asukkaiden kanssa - ja myös yhteistyöstä habitaattien välillä! Ihan paras taidekonsepti ikinä!

Muusikko ja fil. professori David Rothenberg

Fyysikko ja valasaktivisti Rauno Lauhakangas
Habitaatti keräsi paljon yleisöä, luonnonsuojelijoita, kouluryhmiä, sekä valasaktivisteja ja -tutkijoita. Rakensin habitaatin valkeaan, canvaksella verhotun jurtan sisään, joka toimi oivallisena kaikupohjana valaan lauluille: kuin valaan vatsa tai hammasvalaiden ja delfiinien pyöreä vahan täyttämä kaikuluotain tai pääkoppa.

Jurtta ja valaanlaulu veti puoleensa runsaasti kuulijoita. Kuvassa mm. syväekologi David  Peat


Heiken, Davidin että Raunon esitelmät sekä keskustelut ihmisen ja valaiden välisestä vuorovaikutuksesta saivat minut pohtimaan uudella tavalla pohtimaan laulamisen merkitystä omien kokemusten sekä suomalaisen runonlaulu-tradition konteksteissa.



Miksi me laulamme?

Miksi me laulamme? Runonlaulajien jälkeläisinä vastaamme sen pitempää pohtimatta Larin-Kyöstiä lainaten: "En tiedä, miksi laulaa lintunen ja miksi jyräjääpi ukkonen. Vaan itse tiedän siksi laulavani, kun sävelet soivat rinnassani!" 
tai näin

Miksikä laulan? Nyt tiedän jo senki:
Laulu kun sieluhun voimia saa.
Laululla tenhon on voimainen henki,
Riemut ja tuskat se ain’ tasoittaa. –
Ääneni vaikk’ ompi kuuluton, räivän,
Laululla riemuiten ain’ alan päivän’,
Ukkoa Tuonelankin
Laululla tervehdin!  
Vieno 
(C. Edv. Törmänen 1855–1880) 
Miksi lintu laulaa - miksi ryhävalas laulaa?



Viimeaikaiset tutkimukset ovat Rauno Lauhakankaan mukaan osoittaneet linnun tuottavan laulaessaan aivoihinsa dopamiinia. Dopamiini on hormoni, joka tunnetusti saa myös ihmiset tuntemaan mielihyvää. Dopamiini on nk. kaksisuuntaisesti vaikuttava mielihyvähormoni: toisaalta se rauhoittaa, toisaalta se piristää. Minulle oli riemastattava uusi tieto se, että oletettavasti juuri dopamiini aktivoi meitä jäsentämään kaaottista ympäristöä havainnoimalla, arvioimalla ja suunnittelemalla. Toisin sanoen mielihyvä-hormoninvirtaus on avain elinympäristömme kaikkinaiseen ymmärtämiseen. Tämä ymmärrys taas johtaa rauhoittumiseen ja tasapainoon ympäristön kanssa, joka puolestaan saa aikaiseksi mielihyvän tunteita, tyytyväisyyttä. Positiivinen dopamiini-kierre! Laulu, laulettu runous, soitto ja tanssi ovat avaimia dopamiinivirtauksen aikaansaamiseksi. Todennäköisesti myös lintu laulaa mielihyvästä ja sydämen kyllyydestä oman elinympäristönsä parhaaksi.

Perinteisesti eläimen laulua on selitetty joko vastakkaisen sukupuolen houkuttelulla, urosten keskinäisellä kilpalaulannalla tai reviirin merkkaamisena - soitimella eli soittamisella. Mielenkiintoista, että äidinkielestämme puuttuu omakielinen käsite musiikki ja musiikin tuottaminen on soittamista, soitimella oloa (eikä pelaamista, play). En tiedä pitäisikö valaan laulua kutsua soitoksi vai lauluksi....

Ryhävalaan laulu, joka "löydettiin" vasta 60-70-lukujen taiteessa kylmän sodan satona. Yhdysvaltalaisten sukellusveneiden vakoillessa venäläisiä sotilaat tunnistivat merkillisen äänien jatkumon, joka ei voinut olla lähtöisin vihollis-sukellusveneestä. Ääni taltioitiin nauhalle. Samantien äänen alkulähteeksi valkeni suurikokoinen valas, ryhävalas. Laulua ei alkuun haluttu julkaista, koska pelättiin valaanmetsästäjien näin kykenevän paikallistamaan valaita äänten perusteella. 

Ryhävalaan laulun julkaiseminen (70- luvun alku) sai aikaan valtaisan valaiden suojeluun tähtäävän innostuksen ja ympäristöliikkeen syntymisen. Voidaan sanoa, että nykymuotoisen ympäristönsuojeluliikkeen äiti on valaan laululla synnytetty. Tarkempi ryhävalaan laulun analyysi on osoittanut, että kyseessä on todellakin laulu, jossa on toistuvia säkeitä, jaksoja ja rytmi. Laulu myös muuntuu samalla yksilöllä vuosien kuluessa. Ryhävalaat kuin runonlaulajia ja ryhavalaan laulu runonlaulua hihkuu vanha folkloristi! Laulu on sanojen runoutta, soitto on ääneen runoutta...

David on soittanut klarinettia yhdessä useiden eri valaiden kanssa ja kokenut onnen hetkiä kun ilmeinen vuorovaikutus kahden soittajan (tai soittajan ja laulajan) välille on syntynyt. Yhteisen soittosession järjestäminen ja sen vielä suunnitellusti onnistuminen vaatii, kuten arvata saattaa, satojen tuntien ponnistelua ja myös pettymyksiä. Davidin teos "Thousand Mile Song" kertoo ryhävalaan laulun ensiäänityksestä ja sen julkaisun aiheuttamista kuohuista, ympäristöliikkeen synnystä sekä hänen omista soittohetkistään valaan kanssa. Yhden kerran hän on kertomansa mukaan onnistunut "jammalemaan" hetken maailman suurimman laulavan ja laajimman äänialan hallitsevan nisäkkään, ryhävalaan,  kanssa. 

David kysyikin yleisöltä: miksi ryhävalas laulaa? -tai luo musiikkia, kuten hän itse valaan esityksen tulkitsee. Onko ryhävalaan laulu esitys? David kysyy. Vain uros-ryhävalaat laulavat. Yleisimmät vastaukset laulun tuottamisen "syihin" liittyivät pariutumiseen, viestin lähettämiseen satojen kilometrien päässä ruokaileville naaraille, naaraiden miellyttämiseen. Todellisuudessa tutkijoiden havainnot ryhävalaista ovat osoittaneet sen, että laulu ei tunnu kiinnostavan naaraita lainkaan tai se ei anakaan saa aikaiseksi minkäänlaista erityistä liikehdintää tai näkyviä reaktioita naaraiden parissa. Myöskään urosten välistä kilpalaulantaa ei ole tunnistettavissa.

Laulaako ryhävalas sydämensä kyllyydestä, ollakseen onnellinen ja yhtä ympäröivän maailman kanssa?

Vaikka ryhävalas on tunnetuin ja eniten tutkittu suurista valaista, kukaan ei todellakaan pysty selittämään, miksi ryhävalas laulaa. Laulut yleensä syntyvät pariutumislaitumilla, joten monet tutkijat uskovat laulamisen liittyvän pariutumiseen. Perinteiset tulkinnat uroksen miellyttämisyrityksistä, sosiaalisen aseman esiin tuomisesta, kilpailusta muiden urosten välillä, ovat liian yksinkertaisia. On tehty erilaisia uusia hypoteeseja valaita seuraamalla. Usein laulaja on yksinäinen uros. Toisinaan laulavalla uroksella on mukana naaras poikasineen, toisinaan myös toinen uros. Vahvimmat uudet hypoteesit liittyvät vuorovaikutukseen ja lauman yhteistoiminnan järjestämiseen, yhteisöllisyyden vahvistamiseen sekä mahdollisesti urosten väliseen avunantoon pariutumisen onnistumiseksi. Myös valaiden aivoista on löydetty dopamiinia. Näyttäisi siltä, että laulun ja äänen runoudella on perustavanlaatuinen merkitys niin ihmisen, kuin valaiden ja lintujen ympäristön hallinnassa. Kyse on ympäristön haltuun otosta, tapahtui se sitten dopamiinin, kaikuluotauksen, liikkeen, mielihyvän ja yhteenkuuluvuuden vaikutuksista yhdessä tai erikseen.

Toimiakseen äänirunouden, soiton, on oltava hyvää - taidetta! Voi vain arvailla mikä merkitys on äänisaasteella niin valaille kuin ihmisellekin, kaikelle elämälle. 



Joka tapauksessa:
Onnellisuuden kysymykset ja mittarit olisi saatava mitä pikimmiten käyttöön ihmisten aiheuttaman lopullisen ekokatastrofin välttämiseksi! Taiteilijat, olemme paljon vartijoina!


3.10.2011

Tarinoita jurtassa - Turun kirjamessut

Grönlantilainen tarinankertoja Makka Kleist ja tarina valaan palavasta sydämestä Turun kirjamessuilla. Kerroin myös oman versioni Uudesta Seelannista löytämästäni valastarinasta. 



Jurtan katteena on kookkaita 90-luvulla hevosella ajaen huovutettuja
kuvia - yhdessä rantautunut miekkavalas. 



13.8.2011

Festihval. Valastapaaminen, Norja.

Umru Rothenberg, Heike Vester (Ocean-Sounds),
Osma Kortetjärvi, prof. Jarle.T.Nordeide (UiN, Bodö)


Ensimmäinen " DIY Whalefestival" Lofooteilla keräsi yhteen noin kaksikymmentä tutkijaa, muusikkoa, taiteilijaa sekä muita valaiden ystäviä pieneen saareen Henningsvaerin kupeeseen suunnittelemaan valas-aiheista tapahtumaa, jolla saisimme tavoitettua laajemman yleisön -varsinkin norjalaisia lapsia ja nuoria sekä kasvattajia. Nyt juhlistimme ystävyyttämme valaiden kanssa lähes ilman norjalaisia.

Tarkkailimme valaita kiikareilla ja kuuntelulaitteilla Agnesin purjeveneestä sekä valastutkija Heike Vesterin Zodiac-kumiveneestä. Näimme vilauksia pyöriäisistä, valkokylkidelfiineistä ja miekkavalaista. Kuuntelemalla saimme tuntuman äänisaasteesta merenpinnan alla, joka oli sekoitus erilaisten moottoreiden jylinää läheltä ja kaukaa. Meriretkien jälkeen jokainen osallistuja arvosti suunnattomasti Henningsvaerissa tutkimusasemaansa pitävän Heiken tekemää työtä valaiden käyttäytymisen parissa: valaiden kommunikaatiota huikean tarkasti taltioivien äänitysten metsästämiseen on kulunut tuhansia tunteja odotusta, satoja merimatkoja ilman valaanpyrstön heilahdustakaan. Meri on suuri, valaiden tiet tutkimattomat. Meren äänisaaste luo lisäksi haastavat kuuntelu- ja äänitysolosuhteet.

Pyöritimme valas-aiheista ohjelmaa Henningsvaerin keskustassa Ocean Soundin -tiloissa. Ohjelma sisälsi esitelmiä, elokuvia, tarinankerrontaa sekä valasmusiikkia ulkona laiturilla. Jatkossa päätimme kutsua tätä taiteilijoiden ja tieteilijöiden yhteisvoimin synnytettyä tapahtumaa valastapaamiseksi. Festivaali- nimitys johtanee harhaan, vaikka juhlistammekin suuria hengenheimolaisiamme muusikin, taiteen ja tieteen keinoin.

(Festihval tai festiwhale sopisi mielestäni valasjuhla-tapahtuman nimeksi, mutta taitaa olla niin, että sanoilla leikittely ja leikin ymmärtäminen taitaa olla vain suomenkielellä tyypillistä - ja ymmärrettävää.)

Tapahtuman tavoite on lakkauttaa pohjoismaissa tapahtuva valaanmetsästys, ilman että puhumme valaanmetsästyksestä. Keskitymme valaiden elämään, joiden ääntely ja kommunikaatio ovat yhtäläistä maapallon muihin eläimiin verrattuna vain ihmisen kanssa. Puhumme valaiden laulusta, runoudesta, kommunikaatiosta, valasperheiden sosiaalisesta elämästä, valaiden elämänkaaresta. Kerromme vanhoja valastarinoita, joissa ihmiset ja valaat kohtaavat ja kommunikoivat.

Lasse-Marc Riek soittaa äänimaisemaa,
 joka koostuu miekkavalaiden ja
pallopäävalaiden ääntelystä. 

Fyysikko ja valasaktivisti Rauno Lauhakankaan (CERN)
esitelmä valaiden kommunikaation visualisoimisestaa.
Rauno Lauhakangas valaisee ihmisten ja valaiden muinaista
kommunikaatiota mm vanhoja kalliomaalauksia ja
kalevalaisia kansanrunoja tulkiten.

Rauno´s Whale Watching Web and Whale Encyclopedia

Rauno Lauhakangas on kehitellyt valaiden ääntelyä kolmiulotteiseksi kuvaksi muuntavaa laitetta eli "valaskielenkääntäjää" - jonka tarkoitus ei ole suinkaan olla yksi yhteen valaiden kommunikaation kanssa. Laite havainnollistaa oletusta, jossa ääniaallot muodostavat valaiden aivoissa ja mielikuvissa moniulotteista visualisointia ja informaatiota maisemasta, viestin lähettäjästä, ryhmästä, ympäröivästä valaan todellisuudesta, ehkä myös tunteista ja estetiikasta.

(sivumennen: mielenkiintoista, sillä kotiin tultuani luin uutisen, jossa kerrottiin sokeille ihmisille kehitetystä 3d laitteesta joka muuntaa ympäristöä äänen avulla kolmiulotteisiksi visioiksi - kuin valaannäkölasit Raunon teoriaa mukaillen.)

Prof. M. Timme & amp; Dr. Jan Nagler (MPI): uusia metodeja
valaiden ääntelyn analysointiin fysiikasta ja harvinaisten ja
kadonneiden kielten tutkimuksesta.
Valaan kommunikaatio on monimutkaista ja sävyiltään rikasta sisältäen mm. yksilökohtaisia signeerauksia, koodeja. Heike Vesterin valmisteilla olevan väitöskirjan Göttingenin (Saksa) yliopiston fysiikan laitokselle yksi tavoite onkin määritellä valaiden ääntely kieleksi.


Filosofi David Rothenberg ja Umru Rothenberg soittavat
"valasmusiikkia" Ocean Sounds -aseman edustalla

Valaiden lahtaus ja norjalaiset lahtivalaat

Voiko valaista puhua ilman valaiden metsästystä, joka käsittämättömästä syystä jatkuu voimallisena ja jopa uudelleen voimistuvana juuri pohjoismaissa?

Se on vaikeaa. Norjalaiset tappavat lahtivalaita (minke whale). Lahtivalaat ovat suuria hetulavalaita, jotka käyvät lisääntymässä trooppisilla merillä maapallon eteläisellä pallonpuoliskolla ja palaavat kantavina ruokailemaan pohjoisen ravinnerikkaille merille - päätyäkseen lahdattavaksi! Voitteko kuvitella mitään muuta nisäkästä sallittavan metsästettävän kantavana? Valaanmetsästys-perinne ei tunne armoa eikä kunnioitusta näiden valaiden kymmeniä tuhansia merimaileja kestäville valelluksille. Norjalaisten pyyntikiintiö on tänä vuonna suurempi kuin koskaan, sitten vuoden -86 valaiden metsästyksen kieltävän kansainvälisen sopimuksen, yli 1300 yksilöä. Näistä useat ovat kantavia. Lisäksi lahtauksen seurauksena mereen jää kuolemaan "huonoja osumia" tai saaliksi jääneitä "liian pieniä" valaita.  Nämä tapot, jos joku ne löytää ja vaivautuu niistä raportoimaan, huomioidaan kiintiöissä. Valaanpyyntialuksilla ei enää matkusta ulkopuolista tarkkailijaa tai eläinlääkintä-asiantuntijaa.


Valaanpyyntialuksen tunnista "variksen pesästä" eli tähystystornista
(jossa musta vyö), sekä norjalaisten lahjasta maailmalle:
automaattisesta, valaan sisällä räjähtävästä harppuunasta.
Lahtivalas on edelleen vaarantunut laji kansainvälisessä luokituksessa, mutta norjalaisten "omien tutkimustensa" mukaan, jotka eivät ole julkisia, kanta on elpynyt riittävästi ja norjalainen metsästys on "kestävää". Maailmassa ei ole yhtään valaslajia joka olisi tieteellisesti todistettavasti elpynyt sellaiselle populaatiotasolle. joka kestäisi metsästystä.


Minke whale

finnish = english:

lahti = bay, cove, butcher, slaughter

lahti valas (lahtivalas) = minke whale



Suomenkielinen nimi valaalle on LAHTIvalas. Nimitys antaa mielikuvan valaan olevan "syntyneen lahdattavaksi" tai "se tavallisin lahti", saalis, valaanmetsästäjälle. Sana lahti on suomalais-ugrilainen kantasana ja tarkoittaa meren tai järven muodostelma, jossa vesi työntyy pitkälle mantereeseen kuuluvien maa-alueiden väliin , englanniksi bay tai cove. Valaanpyynnin vaikutus näkyy kielessämme: lahti tarkoittaa myös teuraseläintä ja teurastusta : lahti, lahtaus, lahdata. Nykysuomessa sana sisältää ajatuksen massateurastuksesta, eli samanaikaisesti teurastetaan useita eläimiä tai yksittäisen eläimen erityisen raa´asta teurastuksesta. Sattumaa?

Sana "lahti" (muodostelma vedessä) on todennäköisesti antanut nimen valaalle, joka hakeutuu ruokailemaan lahtiin. Valaiden metsästys on mahdollisesti synnyttänyt lahti-sanalle uuden merkityksen. Lahti teurastus-merkityksessä on näin ollen ollut yhtä kauan käytössä, kuin on harjoitettu valaiden pyyntiä ajamalla ne lahtiin (kuten tapahtuu vuosittain esimerkiksi Fär-saarilla).

Ruotsin kielessä minke whale on myös lahtivalas eli vikval. Kyky erottaa eri valaslajit toisistaan ei ole ollut valaanmetsästäjien vahvuuksia; norjankielinen minkevhal on mahdollisesti saanut nimensä kuuluisalta valaanmetsästäjältä Meincke -nimeltään, joka erehtyi luulemaan lahtivalasta sinivalaaksi.

"Perinteitä kunnioittaen" lahtaus jatkuu

Lahtaus on edelleen elävää perinnettä (mikä on uskomatonta!): perinnelahtaajat niin Fär-saarilla kuin Japanissakin ajavat delfiinit ja pallopäävalaat (Pilot whales) sukuryhmineen lahtiin, sulkevat veneillään lahdensuut ja teurastava kaikki eläimet julmasti teräaseella niskaan lyöden, silpoen. Tämä on sallittua EU:ssa ja pohjoismaissa "perinteen vuoksi. Jos haluat - ja kestätä katsoa veristä rituaalia - niinvideomateriaalia tästä perinteestä löytyy youtubesta. Jos et ole nähnyt elokuvaa Cove, niin suosittelen! Tässä myös Seashepherdien linkki "operaatio Fär-saaret". Googlaamalla Pilot whales saat osumina etupäässä tietoa pallopäävalaiden kohtaloista Fär-saarelaisten jokavuotisessa lahtausrituaalissa.

Biologisesta näkökulmasta lahtaamisessa menetetään lähes aina yksi kokonainen geenipooli. Pallopäävalaat ovat sosiaalisia ja toisistaan huolehtivia valaita, jotka pystyttelevät äidinpuoleisissa suurissa sukuryhmissä koko elinikänsä. Pallopäävalaita on tutkittu vähän ja niistä on niukasti tietoa saatavilla. Yksi merkittävimmistä pallopäävalas-tutkijoista on tällä hetkellä Heike Vester.

Monille pallopäävalaat ovat tulleet tutuiksi valaiden rantautumisista kertovien uutisten kautta. Pallopäävalaiden sosiaaliset siteet ovat yksi selitys näiden usein toistuville massarantautumisille. Yksi sairas yksilö, ja sen tarve hengittää, saattaa vetää mukaansa koko lauman vaaralliselle matalikolle. Pallopäävalaiden ääntely on ehkä ryhävalaan laulun jälkeen yksi kaikkein monimuotoisimmista. Kuulon merkitys on eläimille valtava ja kuuloelimet erittäin herkät. Yhtenä varteenotettavana syynä rantautumisille pidetäänkin kuuloelimen vaurioitumista sukellusveneiden ja laivojen kaikuluotauksista tai merenalaisista räjähdyksistä ja maanjäristyksistä. Myös lahtien rehevöityminen on lisännyt korvien parasiittiongelmia. Viimeisin massarantautuminen on nähty Skotlannissa (linkissä artikkeli joka myös valaisee pallopäävalaiden sosiaalista käyttäytymistä).

Lahtausta suurilla vesillä

Valaiden ajaminen ja sulkeminen lahtiin teurastettavaksi on ollut helpoin tapa lahdata laumoittain liikkuvia valaita. Usein lahtauksen kohteeksi ovat joutuneet juuri matrilineaarisissa perhelaumoissa vaeltava valaat, jotka kerääntyvät lisääntymään ja synnyttämään lämpimiin merenlahtiin ja jokiin: pallopäävalaiden lisäksi ainakin miekkavalaat ja maitovalaat.

Joidenkin suurvalaiden lahtaus on ollut myös erityisen helppoa isoilla vesillä ja pyyntialuksista käsin valaiden sosiaalisen käyttäytymisen vuoksi: valaat eivät jätä perheenjäseniään tai kumppaneitaan pulaan, vaan auttavat toisiaan henkensä kaupalla. Juuri tämä empaattinen ja sosiaalinen ominaisuus mahdollisti suurimman hammasvalaan, kaskelotin, teurastamisen sukupuuton partaalle. Kun yksi kaskelotti saatiin harppuunan päähän rimpuilemaan, muut riensivät auttamaan ja näin metsästäjät saivat poimittua harppuunoillaan yhden toisensa jälkeen. Kaskelotti eli sperm whale on se, jonka pääkopasta saadaan puhdasta öljyä, spermaseettia, noi 8 tynnyriä. Mainita voi vielä että valaat eivät suinkaan kuole harppuunaan, joka räjähtää valaan sisällä, vaan se lopuksi hukutetaan. Sallisivatko norjalaiset hirvieläimilleen samanlaisen kohtalon?

Valaanpäävaha eli spermaceti on Eu:n tullivapaiden maataloustuotteiden luettelossa nro: 1521

Merkillistä, miksi kukaan vielä haluaa lahdata valaita? Lahtaus näyttäytyy täysin kannattamattomana puuhana ja Norja tukee runsaskätisesti valaanmetsästystä. Valaanliha sisältää huikean korkeita ympäristömyrkkypitoisuuksia: kadmiumia, lyijyä, dioksiineja. Grönlannissa valaan- ja hylkeenlihan syönti on johtanut tilanteeseen, jossa lasten imettäminen on kiellettyä äidin rintamaidon korkeiden myrkkypitoisuuksien takia. 

Mihin perustuu puolestaan japanilaisten tieteellinen metsästys? Tosin tänä vuonna Seashepherdit saivat erävoiton, Japanilaiset keskeyttivät lahtauksen eteläisellä Tyynellä merellä. Onko kiinnostus valaisiin taloudellinen? Mahdollisesti uusi (tai uusvanha) luonnonresurssi lääke- , kemian- ja varsinkin voiteluaineteollisuudelle. Valaan öljyt sisältävät yhden luonnon pisimmän ja stabiilimman molekyyliketjun. Öljyjen estereitä ja muita kemiallisesti eristettyjä öljyjen ainesosia käytetään polymerisaation (muovit) sekä syntetisaation ainesosina. Miksi EU:n tullivapaiden maataloustuotteiden luettelossa spermaceti eli valaanpäävaha tai -öljy on ylipäätään mukana ja numerolla 1521?

Kolmen maan lahtimarssi


Tämän vuotinen IWC-kokous päättyi kalabaliikkiin: Islanti, Norja ja Japani marssivat ulos estääkseen äänestyksen Brasilian ja Argentiinan ajaman eteläiselle Atlantille perustettvasta valaiden suojelualueesta. Miksi ihmeessä? Yksi asia on selvää: maailman ihmisten suuri enemmistö ja myös valtioiden enemmistö eivät hyväksy valaiden metsästystä. Mistä valassodassa on oikeasti kyse?

Valasturismi

Voiko ihmisen "elinkeinotoiminnalla" olla muita vaikuttimia kuin raha? Epäilen vahvasti.

Siksi tukekaamme valasturismia! Kuunnellaan valaiden laulua, valasmusiikkia. Hakeudutaan katsomaan ja kuuntelemaan näitä ihmeellisiä meren otuksia, joista tiedämme niin vähän. Tiedämme että valasturismiinkin liittyy ongelmia, joista eläinsuojelijat ovat kiivaita, mutta yhteisiä, valaille turvallisia, sääntöjä luodaan koko ajan.

Ensi vuonna järjestämme toisen kansainvälinen valastapahtuman Lofooteilla: valaan laulun, kommunikaation ja sosiaalisen elämän ympärillä. Meillä on heistä paljon opittavaa!



Sitä ennen: valasjurtta pystytetään Turun kansainvälisille kirjamessuille: 30.9 - 2.10.2011.
Mukana ainakin David Rothenberg, Rauno Lauhakangas ja allekirjoittanut. Valasmusiikkia ja -tarinoita sekä mielenkiitoista tietoa valaiden ja ihmisten välisestä ikiaikaisesta kommunikaatiosta. Tervetuloa!

23.5.2011

Elämä on palamista.

Työskentelen parhaillaan Teatteri Quo Vadiksen uusimman projektin Burning Burning parissa: lavastusta ja visualisointia. Työ on tiimityötä: heittelemme palamisen ideoita tuleen, jossa visuaaliset elementit synnyttävät tekstiä ja päinvastoin. Ajankohtaiset tapahtumat tuovat lisää happea luomisen liekeille.

Islanti
Kaksi päivää sitten alkoi savu nousta Vatnajökull-jäätikön kyljestä. Ei savua ilman tulta. Islannin aktiivisin tulivuori Grimvöten päätti purkautua. Nyt savupatsas ulottuu jo uloimpaan stratosfääriin asti levittäen äitimaan sisuksista kumpuavaa tuhkaa mereen, Grönlantiin, Siperiaan, pian Skotlantiin ja ehkä muuallekin Eurooppaan. Eikä siitä ole kuin vuosi, kun matkustin osana tuhkakansanvaellusta purjehtien, junaillen ja laivaillen Kielistä kotiin. Koskaan aikaisemmin ei ole osunut kohdalleni niin iloista ja onnellista matkaseuraa: kaikilta olivat kiireet tuhkapilven myötä kaikonneet. Ottaisimmepa vaarin äiti Maan palavista puheenvuoroista!

Burning Burning Quo Vadis

Tuhka 
Tuhka on kasvi- ja eläinsolukkojen palamisjäännös. Kasvien tuhkassa on kaliumia, natriumia, kalsiumia, magnesiumia, rautaa, fosfaatteja, sulfaatteja ja karbonaatteja. Aikamoista lannoitusainetta. Nykyisin energiapuun tuhkaa ei kuitenkaan suositella lannoitteeksi kasvimaalle, koska se sisältää niin paljon sinne ei-kuuluvia ympäristömyrkkyjä, raskasmetalleja, mm. kadmiumia ja lyijyä. Emme pääse karkuun virheitämme. 

Meret happamoituvat. Ennen kemiallisia valmistusmenetelmiä soodaa uutettiin meriheinien tuhkasta. Sooda on vanha saippuan raaka-aine. Soodaliuos on emäksistä, liukasta ja lipevää sekä puhdistavaa. Tuhkaa liottamalla syntyy lipeää, voimakkaan emäksistä ja syövyttävää lientä. Kuka lipeää?

Vuoroin saamme saippuaoopperaa ja toisena vuonna tuhkatkin viedään pesästä. Tuhkien viemisestä seuraa sadon väheneminen, sillä ei ole millä lannoittaa. Elämämme on happo-emäs-tasapainottelua: niin arkemme kuin terveytemmekin sekä ympäristömme vointi että puheenparsi riippuvat hapoista ja emäksistä.


Emäs 
Emäs-sana viittaa emoon, emään, josta meillä on myös johdannainen emätin. Ei voi olla sattumaa, että kuukausittainen munasolun irtoaminen eli ovulaatio saa aikaan emäsryöpyn emättimeen. Hedelmöittymiseen tarvitaan emäksistä siemennestettä, joka suojaa ja kuljettaa siittiöitä kohti munajohtimia. Ovulaation aikana kohdunkaulassa sijaitsevat rakkulat erittävät myös emäksistä limaa siittiöiden suojaamiseksi. Varsinainen hedelmöittyminen sekä sikiön kehitys tapahtuvat emäksisessä ympäristössä. Emättimen liika happamuus voi puolestaan estää hedelmöittymisen. Emä-sana kuuluu äidinkielemme vanhimpaan sanastoon.

Kielen vanhimman kerrostuman sanat kertovat ymmärryksestä, jossa kaikki teot, asiat, oliot ja aineet ovat yhteydessä toisiinsa. Ruokaa tarkoittava vanha sana on pala, joka esiintyy vieläkin aamupalana, huikopalana. Palaminen on energiaa, tuhka uutta emäsvoimaa. 

Huopa
Olen käsitellyt paljon villaa huovuttamalla. Huovuttaminen on emäksinen prosessi jossa hyödynnetään villan heikkoutta emäkselle. Emäksisellä saippualla liuotetaan kuidun keratiinipintaa, jotta saadaan kuidun pintasuomut esille, karhelle, lämmön ja muokkauksen vauhdittaen prosessia. Huovutuksessa villan käpysuomut nousevat ja kiinnittyvät toisiinsa, takkuuntuvat. Mitä kauemmin huovutetaan, sitä tiukempaa huopaa syntyy. Huovutus on kuin synnytys.

Mongolia, Mankhan Sum 1992




Mongolia
Altai-vuorilla vaeltaessani ymmärsin ehkä jotain hyvin perimmäistä. Piikkipensasmaiseen aluskasvillisuuteen oli takertunut lampaan villoja. Mietin, miten ihmisten on täytynyt jo aikojen alussa kerätä villilampaiden karvoja talteen ja pehmittää niillä vuoteensa. Arvelen edelleen, että maailman ensimmäinneen huopa on syntynyt rakastelemalla! (ja olen saanut teorialle vahvistusta, siitä joskus myöhemmin)

Mongoliassa jurtan huopaisten seinien valmistukseen osallistuvat kaikki, lapsista mummuun ja vaariin. Vanhimmat naiset, emot, kantavat vastuun, sillä naisilla on luontaisia maagisia kykyjä, joilla varmistetaan hyvän huovan synty. Mongolien naista tarkoittavasta sananjuuresta eme johtuvat myös sanat vaimo, kätilö, lääke, parantaja, lääkäri, yrtti, lääke ja huume. 

Hevosten tai kamelien vetämä huopa syntyy kuin taiasta: naiset asettelevat villat sikin sokin ristiin rastiin äitihuovan päälle, miehet käärivät villat sydänpuun kanssa tiukalle rullalle, sitovat sen ja käärivät äidin ja tyttären vielä vuotaan. Tyttöä juotetaan lämpimällä saippualiuoksella, naiset viimeistelevät hevosten perään kiinnitettävän raskaan paketin ripsottelemalla sen päälle hapanta tammanmaitoa - sanovat näin pyhän valkean villan säilyvän valkeana. Koen sen myös rituaalisena eleenä tasapainolle sekä happaman ja emäksen hedelmälliselle liitolle. 

Jonkin ajan kuluttua ratsastamalla vetäen pyöritetty käärö avataan. Onnenhuokaus, sillä ihme on jälleen kerran tapahtunut: villakuidut ovat tiivistyneet vahvaksi kankaaksi, huovaksi, ilman sitovia lankoja, kudetta tai lointa.

Huopa on ihmisen vanhin jaloste eli  tietoisesti raaka-ainetta jalostamalla synnytetty. Villan luontainen happamuus (ph) on sama kuin ihmisen iholla. Joseph Beuys on kutsunut huopaa ihmisen "toiseksi ihoksi".  Tuore huopa on huuhdeltava huolella ja mahdollisuuksien mukaan tasapainotettava heikolla orgaanisperäisellä hapolla. Muinaiset soturit osasivat vahvistaa huopahaarniskoitaan kastelemalla ne aika ajoin viinietikkaan (Tacitus). Ihmisen emäksiset eritteet kuluttaisivat huovan loppuun -ja tuhka. Tuhka syö villaa, joten nykyään jurtan huovat onkin suojattu puuvillakankailla tai ruokomatoilla.

Huopa ei pala, vaan muuttuu tulessa suoraan tuhkaksi.
Ematutu
Vuonna 2004 tein näyttelyä Baskimaahan eli Euskal Herriaan. Etsin käymälää. Vertailin ovitekstejä ja löysin etsimäni tavaamalla ovesta  eme-jotakin! Euskara-kielentutkiskelu tuotti mielenkiintoisen tuloksen: emätin on baskin kielellä ematutu. Sukulaisia olemme, emojen kautta! Eipä tuota olleet huomanneet baskimaahan avioituneet suomalaiset oppaammekaan...

Grimsvötn´n tuhka
Grimsvöt´n tuhka on vulkaanista tulivuoren tuhkaa, joka koostuu kivi- ja lasihiukkasista, maan kuoren sydämen palasista, sekä orgaanisista palamisjäänteistä.  

Tulivuori puhuu: liikkukaa hiljaa, ajan kanssa, pysykää maanpinnalla ja huolehtikaa ympäristönne tasapainosta lisäämällä emästä, emoisuutta, suojaa. 

Jos joku puhuu potaskaa hän suoltaa uutettua tuhkaa, syövyttävää emäksistä tarinaa. Kaikella on rajansa: liika syövyttää, syöpyy syöpä.



Quo Vadis Burnin Burning produktion huopaisia (villaisia!) sitaatteja - kokeiluja Saaren kartanossa 2010. Ensi-ilta 10.9.2011
Halikonlahti Green Art




28.3.2011

Huplista kevät! Yhtä köyttä yhdessä tehden...


Aamu valkeni harmaana: maaliskuun maalari ei tunnu saavaan maalausta aikaiseksi: taas on taulunpohja uudessa lumisessa pohjamaalissa. Miten se näyttääkään niin harmaalta! Keväisen lohdun tuo vanha sanonta: "‎joka takitta lakitta maaliskuussa halkoja hakkaa, se kintaat kädessä toukokuussa sontaa kantaa"...

Lisäaikaa sisä-kädentöille.

Kerron huplista ja hupliköysistä. Ehkä keksit niille keväistä käyttöä! Ikkunalaudat ovat täynnä orastavia tai vielä itäviä kasvualustoja. Köysillä voi loihtia lisää kasvatustilaa virittelemällä amppeleita. Tai jos et ole viherpeukalo, vaan paremminkin ikiliikkuja, köydet ovat parhaita hyppynaruja! Puisella hupli-ukolla saat näppärästi aikaiseksi oikeaa köyttä. Materiaaleiksi sopivat mainiosti matonkuteet.


Mikä hupli?


Sain joulun alla pullean kirjekuoren ystävältäni Turkka Aaltoselta. Sisältä löytyivät puinen vekotin ja piirretyt vekottimen käyttöohjeet. Ensikatsomalla hupliksi nimetyn vekottimen toimintaperiaate ei selvinnnyt - oli pakko tarttua hupliin.







Yllätyspostin ajoitus oli loistava, sillä suunnittelin Salon kaupungin Polku-projektiin työpajaa teemalla "Aika - käsityöt". Hupli antoi vauhtia, sisältöä ja uusia ideoita. Hupli on Turkka Aaltosen mukaan ikivanha kivikautinen työkalu ja ollut viimeksi käytössä useilla alkuperäiskansoilla.

Hupliköyden tekoa päiväkodissa


Yhteen köyteen valmistetaan kolme säiettä. Kutsun säikeitä alkuköysiksi (=kaksinkertainen matonkude).

Köysien valmistaminen sujuu 9 lapsen ryhmässä seuraavassa työjärjestyksessä:

Ensin työnjako. Tarvitaan kolme "huplin pyörittäjää", kolme "köyden vartijaa" ja kolme "laadun tarkkailijaa". Jokainen lapsi on vuoroin pyörittäjä, vartija ja tarkkailija. Näin syntyy yhteensä kolme köyttä.

1. Ensimmäiset kolme pyörittäjää valitsee kukin yhden matonkudekerän eli värin "alkuköyteen". Yksi valmis köysi tarvitsee kolme alkuköyttä. Käytimme mummuni vanhoja matonkuteita. Lisäksi teimme köysikudetta lasten kotoa tuomista vanhoista tekstiileistä, joista kullakin oli tarina kerrottavanaan.



Matonkude (eli alkuköyden kude) viedään köydenvartijan kädessä olevan kepin kautta kaksin kerroin huplin päähän kiinni.



Huplin pyörittäjä pyörittää alkuköyttä myötäpäivään. Köyden laaduntarkkailijat valvovat että kierteestä tulee tarpeeksi tiukka. Tavoitteena on kieputtaa kaikkien kolmen alkuköyden kierteet suurin piirtein samalle kireydelle. Toiset köydenpyörittäjät tarvitsevat huplin pyöritykseen hieman taustatukea. Pyöritysliike voi olla oudostaan vaikea ja raskaskin.


Alkuköysi irroitetaan huplista. Ensimmäiset köydenpyörittäjä sekä -vartija jäävät odottamaan kahden muun alkuköyden valmistumista pitämällä omaa alkuköyttä kireällä. Kaksi muuta pyörittäjää valmistavat vuorollaan alkuköyden kiertäen matonkudetta huplilla samaan suuntaan eli myötäpäivään.


Kaikki kolme valmista alkuköyttä siirretään huplin päähän. Kukin köydenvartija pitää huolta että alkuköysi pysyy yhteen köyteen kieputettaessa sopivan kireällä ja erillään toisista köysistä (köydet eivät saa kipartua ja löysä köysi alkaa helposti pomppimaan kieputettaessa). Kolme alkuköyttä kieputetaan huplilla yhdeksi köydeksi vastapäivään. Suunta on tärkeä! Alkuköydet myötäpäivään ja varsinainen köysi vastapäivään.


Valmis köysi irroitetaan huplista ja köyden päät solmitaan. Tehtäviä vaihdetaan, kunnes jokainen on saanut olla pyörittäjä, vartija ja tarkkailija...

On syntynyt kolme hupliköyttä!


Valmiit köydet ovat lastenkin mielestä todella kauniita. Keksimme yhdessä erilaisia leikkejä mihin köysiä voi käyttää: hyppynarua, hiirenhäntää, hevosta, nattaa, arvoitusta, hinausta, majan sidontaa...



Köysien tekeminen olikin "lasten leikkiä": köysi syntyi helposti. Yksin tehdessä pitää miettiä mihin sitoa alkuköydet odottamaan yhteen kieputusta. Alkuköydet on mitoitettava saman pituisiksi, jotta yhteen kiertäminen onnistuu nätitsi ilman köydenvartijoita. Turkan piirustuksessa olevaa "köyden erottelija -kauhaa" en ole kokeillut.

Minä tarvitsen köydenvartijan pitämään alkuköyden päästä kiinni. Apulainen voi pitää myös sormillaan yhteen kietoutuvat alkuköysien päät erillään, jotta kiertyminen etenee tasaisesti hupli-päästä kohti köyden toista päätä. Silloin kun jokaisella alkuköydellä on oma köydenvartijansa yhteen kieputuksessa, ei alkuköyden pituudella ole niin väliä. Vartija säätelee köyttä ja pitää myös alkuköyden muista sopivasti erillään. Kiertymisen edetessä köydenvartijat siirtyvät hieman lähemmäksi toisiaan. Lopulta kaikkien vartijoiden kädet ovat lähes nipussa köyden kieputtua loppuun saakka. Lyhyin alkuköysi määrää valmiin köyden pituuden ja siihen kohtaan laitetaan hevosenhäntäsolmu.

Hupliköydet hurmaavat. On mukava napata kyläreissulle koriin muutama kerä mummon vanhoja matonkuteita ja hupli. Köydenteko on hauskaa ja lopputulos aina yllätyksellisen kaunis.


Tätä kirjoittaessani aurinko ja tuuli paiskovat lunta alas puista. Aurinkokeräimet kehräävät 55 C asteista vettä varaajaan. Lumihangen pintaa syvemmällä sykkii lämmin kevään sydän.




9.3.2011

Parsimisen taide


Valitettavasti minulla ei ole kuvaa loppuun kuluneesta parsitusta villapaidastani, mutta näitä riittää...


Yhden kauneimmista villapaidoista olen nähnyt taiteilija Outi Heiskasen yllä: tumman harmaa villapaita oli parsittu sieltä täältä kirkkaan värisillä langoilla. Parsimisen taidetta. Siitä on kauan, yli 20 vuotta. Sain siitä inspiraation parsia villapaitojeni hihansuita erivärisillä langoilla. Hihansuut näet menevät rikki puulämmittäjällä: hihat toimivat vaistomaisesti patalappuina uunin luukkuja päivittäin avatessa. Olen kuullut muidenkin käyttävän hihansuitaan... 

Olin parsinut lempivillapaitani hihat kyynärpäitä myöden, huolellisesti eri väreillä. Lapset olivat pieniä. Äitini halusi olla avuksi ja nappasi kevään kynnyksellä kaikki villavaatteeni pestäväkseen. Ihanaa! Jonkin ajan kuluttua sain raikkaat puhtoiset pässinpökkimät takaisin kaappeihin odottamaan uutta talvea. Lempivillapaitaani käyttäisin kesän viileinä iltoina ja nuotiolla... MUTTA paitaani oli ilmestynyt uudet hihat, siistit yksiväriset! Voi ei... toki äidin tarkoitus oli mitä parhain ja kaunein.

Parsiminen unohtui vuosiksi. Tyydyin reikäisiin, kunnes ymmärsin löytäneeni kotimme vintiltä jotain hyvin kaunista ja arvokasta. Kotimme on 50-luvulla lakkautettu koulu (1904>).  Lakkauttamisen jälkeen koulun tiloissa on ollut mm puusepän työpaja. Hänen jäljiltään vintti on täynnä erilaisia puisia pulikoita, palikoita ja raakapuupaloja sekä sorvattuja aihioita. 
Vintti on ollut myös lasten aarreaitta: sadoittain erilaisia "varaosia" sekä puupyöriä, joita sai kuvioitua tusseilla ja joista pihaleikeissä vaurioituneet metalli- ja muoviautot saivat uusia osia vaurioituneiden tilalle, sekä uutta ilmettä. Pyörien lisäksi vintiltä löytyy laatikoittain puisia nappeja ja papiljotteja. Suosittua leikkilinnoitusten rakennusmateriaalia olivat karkeasti sorvatut ontot tolpat.  Näitä "tykin piippuja" ja "linnoitustolppia" oli vaneri-tynnyreittäin. Vinttimme on ollut - ja on sitä edelleen - runsauden sarvi ja ehtymätön materiaalivarasto, josta lapset ovat ammentaneet aineksia luomisintoonsa ja leikkeihin.  

Yksi pyörämalli, joka ei vaikuttanut kuuluvan lelu-autojen sarjaan, oli kiinnostava, mutta jolle en keksinyt alkuperäistä käyttötarkoitusta vuosiin. Mallista löytyi eri työvaiheita mutta vain muutama kauniisti viimeistelty hiottu pyörylä. Rei´än sijaan pyörylässä oli sorvattu monttu.  

Paluu vintille


Etsin taas rekvisiittaa, sillä kertaa koulun satavuotisjuhliin.  Purukasojen seasta käteeni osui päästään kauniin pyöreäksi hiottu tappi. Vaistomaisesti etsin käsiini kauniisti hiotun montullisen pyörylän, joita olin nostanut purujen seasta erilleen muutaman - ja kas, ne sopivatkin yhteen! Aivan selvästi sieni!  Mutta mikä sieni...


Pian selvisi: parsimissieni!


Parsimissienen ontto jalka on neulojen säilytystä varten. Tämä työkalu on varsinkin sukkien parsimisessa todella oiva apu. Sieni työnnetään sukan sisälle ja reikä, joka usein on kantapäässä, vedetään kireälle sienen hatun päälle.


Reikää kannattaa siistiä leikkamalla riekaleet pois. Näin sienen päälle kiristettynä saa parsittua "loimet" tasakireiksi ja kantapään muoto ja koko säilyvät.


..ja  parsitaan, eli poimitaan loimet parsinneulalla vuoroin yli ja ali. Jokainen parsinrivi täytyy parsia kiinni emosukkaan. Parsinneulassa täytyy olla riittävän iso silmä villalangalle ja itse neula ei saisi olla liian pitkä, kärki  terävänpuoleinen.


Tämä on ristikko-, eli korinpohjaparsintaa. Ehkä olisin voinut parsia loimivaiheen kunnolla emosukkaan kiinni ja tiiviimpi parsinta kestää kantapohjassa paremmin. Parsia voi myös sikin-sokin viistottain.

Mutta kun tuuli laantuu ja kevätaurinko lämmittää, istahdan ulos kelkkaan pärekopallinen rikkinäisiä villasukkia mukana...

Parsiminen on villiä! Villit käsityöt ovat kesyttämättömiä, alkuperäisiä, hauskoja, vapaita puntareista ja mittanauhoista ja joilla on oma paikka käsitöiden ekosysteemissä.